Tämä blogiteksti on osa psykofyysisen fysioterapian täydennyskoulutuksen kehittämistehtävää (TAMK).
Naisen elämässä raskausaika ja synnytys ovat suuria ja tärkeitä kehollisia mullistuksia. Sekä raskaus, että synnytyksen jälkeinen aika ovat naiselle uuden, ihmeellisen ja muovautuvan kehon äärellä olemista ja elämistä. Tämä voi olla ajoittain kivuliasta ja karikkoista, mutta myös uudenlaisen kehosuhteen luomiseen mahdollistavaa, lempeyteen ja sallivuuteen johdattelevaa aikaa. Tutkimustietoa raskauden vaikutuksesta naisen kehonkuvaan on kuitenkin vain vähän. Perinteiset kehonkuvaa mittaavat työkalut ovat osoittautuneet epätarkoiksi raskausaikana (Hodgkinson 2014, 1)
Omalla vastaanotollani äitiysfysioterapeuttina työskentelen sekä raskaana olevien, että synnyttäneiden naisten kanssa. Fysioterapiaan tullaan oman kokemukseni mukaan hyvin pitkälti jokin raskausajan tai synnytyksen jälkeen kehoon jääneen fyysisen oireen vuoksi. Apua haetaan mm. kiputiloihin ja erityisesti vatsalihasten ja lantionpohjan kunnon ylläpitämiseen tai oireiden ennaltaehkäisyyn harjoitusohjeiden muodossa. Työssäni havaitsen pinnan alla kuitenkin paljon muutakin. Äidin muuttunut keho on monelle äidille aihe, josta ei oikein tiedetä, että missä siitä voisi puhua tai kuinka asia nousisi edes esille rutiininomaisten terveydenhuollon käyntien aikana. Äitiysfysioterapiavastaanotto, joka toteutuu psykofyysisellä viitekehyksellä on kokemukseni mukaan äideille tarpeellinen. Äidit kokevat, että he unohtuvat synnytyksen jälkeen. Suomen mallikkaasti toimivassa neuvolajärjestelmässä pidetään erinomaisesti vauvoista huolta, mutta äidit kokevat joskus jäävänsä vaille huomiota ja monien kysymystensä kanssa yksin.
Kehonkuva
Kehonkuva tarkoittaa ihmisen omaa käsitystä omasta kehosta. Tämä käsitys pitää sisällään kehoon liittyvät mielen sisäiset ajatukset, tunteet ja kaikki kehon kokemukset elämän varrelta.
Kehonkuva voi olla virittynyt positiivisesti tai negatiivisesti, mutta kehonkuva ei kuitenkaan ole mustavalkoisesti jompaakumpaa. Positiivisen kehonkuvan tunnusmerkkeihin kuuluu kehon arvostus ja kunnioitus. Kehon arvostukseen sellaisenaan kuuluu kehosta huolehtiminen ja sen näkeminen positiivisin ajatuksin ja hyväksyen riippumatta sen ulkoisista ominaisuuksista. Raskausaika voi suurten kehon muutosten vuoksi olla yksi riskitekijä negatiiviselle kehonkuvalle. Raskaus ei tietenkään yksittäisenä tekijänä johda negatiiviseen kehonkuvaan, vaan on ymmärrettävä myös muiden fyysisten, sosiaalisten, psykologisten, kulttuuristen, kehityksellisten sekä käyttäytymiseen liittyvien tekijöiden merkitys. (Meskanen & Strengell 2019, 29-32)
Raskaus ja muuttuva keho
Raskaus muuttaa naisen kehoa hyvin nopealla tahdilla. Muutokset tapahtuvat kehon ulkoisessa olemuksessa, hormonitoiminassa sekä vääjäämättä ja viimeistään vauvan liikkeiden myötä myös kehon sisäisissä tuntemuksissa. Keholla on raskausaikana aivan uusi ja erilainen merkitys ja tarkoitus kuin ennen. Oman kehosuhteen lisäksi muokkautuu myös täysin uusi suhde äidin ja sikiön välillä. Tutkimuksissa on havaittu kahdenlaista äidin suhtautumista siihen, miten äiti kokee vauvan omassa kehossaan. Äiti voi kokea joko jakavansa kehonsa vauvan kanssa (sharing), tai että vauva on vallannut (invasion) hänen kehonsa. Näitä kahta eri tuntemusta naiset eivät tunteneet yhtäaikaisesti omassa kehossaan. (Hodgkinson et al. 2014, 8)
Raskausaikaan kuuluvat tunnetason myllerrykset ja muutokset vaikuttavat oletettavasti myös äidin kehosuhteeseen. Raskausaika ja uusi elämän ihme voi sisältää laajan tunnekirjon: ehdoton rakkaus, onni ja ilo vuorottelevat syvän pelon, turhautumisen, hämmennyksen ja luopumisen kanssa äidin mielessä. Raskausaika antaa parhaimmillaan mahdollisuuden arvostavan ja armollisen kehosuhteen muotoutumiseen. (Martin & Saariranta 2020, 94-95).
Synnytys ja kehon muutokset
Synnytys voi olla äidille kokemuksena monenlainen. Synnytyskokemus on yksi tärkeä äitiysfysioterapiavastaanotolla käsiteltävä asia, sillä äidin kehonkuvan muutokset voivat liittyä vahvastikin itse synnytystapahtumaan. Synnytyksessä keho on luonnollisen ja vahvan voimansa äärellä. Rentous ja luottamus omaa kehoa kohtaan edesauttavat synnytyksen luonnollista kulkua. Synnytys voi parhaimmillaan olla naiselle voimauttava, joskus korjaavakin kehollinen kokemus. Synnytyskokemus voi olla myös vaikea tai jopa traumaattinen.
Synnyttänyt äiti voi kokea paljonkin painetta sen suhteen, millaiseksi keho raskausajan jälkeen muokkautuu, niin toiminnallisesti kuin ulkonäöllisestikin. Paineet kehon palautumiselle synnytyksen jälkeen voivat alkaa jo raskausaikana. Toisaalta, uusi rooli äitinä voi myös asettaa toisten tai omat vaatimukset kehoa kohtaan toissijaisiksi.
Suurin syy synnyttäneen äidin kehonkuvan muotoutumisen pohdinnalle nousee omasta työstäni äitiysfysioterapiavastaanotolta ja äitien toiveista käyntien aikana. Yksi mainittava yhdistävä tekijä äitien toiveille fysioterapiassa on saada kuulla, ovatko he palautuneet synnytyksestä ja myös lupa saada liikkua. Nämä toiveet herättävät itselleni ammattilaisena kysymyksen äidin kehoyhteydestä sekä siitä, millaisena tekijänä liikunta nähdään synnyttäneen äidin kehossa.
Synnytyksestä palautuminen
Synnytyksestä palautumisen käsite on mielestäni hankala. Mihin palaudutaan ja mistä palaudutaan? Vallalla on kaiketi käsitys, että synnyttäneen äidin kehon tulisi jollakin tavalla muotoutua synnyttämättömän naisen kehon kaltaiseksi. Tämä ajatus tuottaa paradoksin äidin kehon vääränlaisuudesta, vaikka se on synnytyksen jälkeisessä ajassa kaikkine ominaisuuksineen juuri sellainen mihin se on luonnollisimmillaan tarkoitettu. Kuinka tuoreen äidin tulisi pystyä käsittelemään tällaista ristiriitaa? Tutkimukset osoittavat äitien olevan raskausaikana tietoisia raskautta edeltävästä ulkomuodostaan ja tämän ulkomuodon saavuttamisen tavoittelu synnytyksen jälkeisessä ajassa aiheuttaa äideille huolta. (Marushka et al. 2015, 2)
Fysioterapiavastaanotolla emme voi antaa merkkipaalua äideille, että koska heidän kehonsa ovat palautuneet, jos emme oikein pysty määrittelemään että mitä se edes tarkoittaa. Voimme mahdollisuuksiemme mukaan tukea äitiä kehoyhteyden vahvistumisen tiellä sekä antaa ymmärrystä siihen, ettei keskeneräisyys ole este elämälle.
Yksi vastaanotolla esiin nouseva ongelmakohta on liikunnan merkitys synnyttäneen äidin kehossa. Kuormitusfysiologiasta tiedämme, että kudos tarvitsee kuormituksen vahvistuakseen. Kuitenkin on riittävää, että tämä kuormitus on synnytyksen jälkeisessä ajassa perusliikkumista, kevyttä hengästymistä ja kehon liikkuvuuden ylläpitämistä. Tämä kevytkin liikkuminen kuitenkin usein jätetään tekemättä, koska käsitys kehon hauraudesta synnytyksen jälkeen voi saada äidit välttämään sen fyysistä käyttöä. Perusliikkumisen välttely johtaa siihen, että kehon hahmotus hankaloituu sen käytön puutteesta. Erityisesti keskivartalon hahmotus vaikeutuu, kun kaikenlainen syöte aivoille keskustan olemassaolosta jää puuttumaan. Kun äidin yhteys liikkeeseen ja kehoon heikkenee tai katkeaa, on vastaanotolla jonossa monta äitiä, jotka eivät tiedä, miten kehoa tulee liikuttaa.
Näen tässä yhteydessä ongelmallisena myös liikunnan suorittamisen käsityksen. Suuri osa meistä aikuisista on enemmän liikunnan suorittajia kuin identiteetiltään liikkuvia ihmisiä. Käymme treenaamassa, mutta emme ole ytimestämme liikkuvia. Kun kehon liikuttaminen on ulkoistettu johonkin suoritukseen, irralliseksi osaksi kaikesta muusta elämästä, näyttäytyy se silloin asiana, jota on vaikea lähestyä suurten kehollisten muutosten jälkeen. Ajattelen, että jos olisimme identiteetiltämme liikkuvia ihmisiä, ei kehon muutoksetkaan välttämättä häiritsisi sitä yhteyttä ja ymmärrystä, että voin liikuttaa kehoani aina jollakin tavalla, tilanteestani huolimatta.
Piia Koskinen
Äitiysfysioterapeutti
Psykofyysinen fysioterapeutti, erikoistuva