Moikka! Jos ei olla vielä tavattu niin heippa hei, mie olen Piia, olen fysioterapeutti ja pilatesohjaaja, töitä teen yrittäjänä, ihmisten liikuttajana täällä Ihana studiolla Lappeenrannassa.
Halusin tänään kirjoittaa siulle liikkumisen rentoudesta ja ylipäänsäkin suhtautumisesta liikkumiseen. Miun tavoitteena työssäni on saada ihmiset suhtautumaan liikkumiseen iisisti, kuuntelemaan omaa kehoa ja toimimaan myöskin sen mukaan. Aika monelle meistä tekisi hyvää makustella sellaista ajatusta, että liikkuminen ei ole niin vakavaa (ellei nyt satu tekemään sitä ammatikseen niin sitten ehkä on) ja että omasta kehosta ja sen mahdollisuuksista liikkua saa nauttia! Aina ei välttämättä tarvitse puskea niin hirveästi jotta olisi tehnyt jotakin hyvää itselleen liikkumisen saralla.
Liikkuminen nyt on monelle meistä jostain syystä semmoinen hirmuisen tunnepitoinen asia, joka sisältää latausta joko suuntaan tai toiseen ääripäähän: toiset eivät selviä ilman, että saa liikkua sata lasissa joka päivä ja toiset karttavat liikkumista. No onneksi ei tietenkään tarvitse laittaa itseään kumpaankaan lokeroon ja on hyvä, että näiden välillä on myös vaihtoehto niin liikkumisen määrässä kuin siihen suhtautumisessakin. Omien tuntemusten kuuntelu sykemittarin lukemien tai kalorilaskurin tai minkä muun hyvänsä mittarin sijaan voisi kuitenkin olla ihan kaikille hyvästä. Tätä menetelmää olen itse noudattanut jo hyvän tovin ja olen ratkaissut sillä monta kehoon, kipuun ja liikkumiseen liittyvää solmua. Jos kehon tuntemusten kuuntelu on jäänyt vähemmälle, pitää sitä tietysti ensin vähän harjoitella. Tämä taas kysyy kärsivällisyyttä.
Sen hoksaaminen, että treenaamisessa pikkaisen vähempikin riittää ilman, että siitä tarvitsee kokea syyllisyyttä, on aika vapauttavaa. Tämähän ei suinkaan tarkoita liikkumisen vähenemistä, vaan sellaisen treenaamisen, joka tuntuu ainaiselta suoritukselta. Monesti puhutaan, että pitää aina olla joku tavoite: pudottaa kiloja, nostaa enemmän rautaa, tehdä sitä ja tätä aina paremmin, puristaa itsestä vähän enemmän irti. Huh. Tavoitteen saavuttamisen jälkeen asetetaan seuraava. Sitä kohti tietenkin. Sehän on hyvä, jos erilaiset tavoitteet antavat puhtia ja saavat aikaan sen, että ihminen lähtee liikkeelle, mutta entä jos tavoitteet jyräävätkin alleen, jos voimavarat kuluvatkin muuhun kuin ruuvin kiristämiseen liikunnassa? Tämän vuoksi täytyy kuunnella. Sallisitko itsellesi sen, että liikkuisit omien tuntemusten ja voimien mukaan sellaisella ajatuksella, että mitä ikinä tänään teetkään, se riittää.
Mitä tämä on käytännössä? No, otetaan esimerkiksi vaikka lenkkeily ulkona. Tunnistatko sen, että lähdet juoksulenkille, mutta kroppa alkaa ilmoittaa, että nyt kolottaa. No, pusket sen läpi tietenkin, koska sinnikäs kuuluu olla (läpi harmaan kiven mennään). Mitä jos antaisit kropan tuntemukselle vähän tilaa ja hiljentäisitkin? Otat hetken kävelyä ja annat itsellesi taas mahdollisuuden juosta, jos kroppasi sitä pyytää. ILMAN että tämä on epäonnistuminen. Ja vielä niin, että toistat tämän kerta toisensa jälkeen kun menet lenkille. Ihan tosissaan, löysäät kun kroppa sitä pyytää. Tuntematta syyllisyyttä. Ja tämä juna kulkee toiseenkin suuntaan: revittele silloin, kun siltä tuntuu! Mihin tämä tämmöinen voi johtaa?
Liiku enemmän, treenaa vähemmän (sanoi joku joskus jossain). Tämä on ajatuksena aika hyvä. Jotta myö pysytään toimivina ja hyvävointisina, on liikuttava. Voisiko liike kuitenkin olla myös jotain muuta kuin se kalenteriin nakutettu treeni? Onko toista tietä?
Hyvää oloa ja sallivuutta toivottaen,
Piia
pilates
Lappeenranta
fysiovalmennus
fysioterapia